Tammikuusta asti olen käynyt yliopistolla yhtä mammuttikurssia. Kaksi kertaa kaksi tuntia viikossa luennot ja kerran laskuharjoitukset, tehtävien tekemiseen on mennyt henkilötyöpäivä per viikko vähintään. Kirsikkana kakussa myös erilaiset “ryhmätehtävät” ja “Trakla-harjoitukset”. Tämä ihmeellinen Trakla on TKK:lla kehitetty algoritmien ja tietorakenteiden opetuksessa käytettävä tehtäväkokoelma/ohjelmisto, joka suureksi hämmästyksekseni osoittautui ihan kelvolliseksi. Olisin kaivannut jo ohjelmointia aikanaan opetellessani jotain vastaavaa visuaalista välinettä algoritmien mallintamiseen. Ehkä olen salaa visualisti. Myös kurssikirja (Introduction to Algorithms eli CLRS) oli ihan yllättävän hyödyllinen, hyvä ja mielenkiintoinen. Kuten monet varmasti tietävät, olen kiukutellut usein, pitkään ja hartaasti opintojen vaikeudesta ja opiskelumotivaation puutteesta. Ilahdutti oikein lämpimästi, että tällä kertaa kiinnosti!

Joka tapauksessa olen onnistunut pusertamaan jostain selkärankani uumenista tämän kevätlukukauden kasaan opiskelun osalta, työt lisääntyivät samassa suhteessa kun opiskelut vähenivät, joten varsinaista luppoaikaa ei vieläkään ole näköpiirissä. Mammuttikurssi on nyt paketissa, eivätkä ne parhaimmillaan yli 12-tuntisiksi venyneet päivätkään enää jaksa kauheasti harmittaa. Omasta selkärangastani aika iso osa on koostunut sosiaalisesta piiristä, ilman kivoja laskuharjoitusryhmäläisiä ja opiskelijahuoneessa hengaavia kanssasuorittajia ja kympillä tsemppaavia vanhempia tieteenharjoittajia olisi varmasti tehtävien teko tyssännyt alkuunsa. Tutustuin moniin uusiin tosi ihaniin tyyppeihin, pelkästään jo siitä luulisi opiskelujen saavan uutta potkua. Olen jo pariin otteeseen juhlistanut tapahtunutta mammuttikurssin läpäisyä melko radikaalisti, sillä pidän tätä eräänlaisena suurena saavutuksena. Tietorakenteiden maine kurssina nimittäin on eeppinen ja lähenee pelottavuudessaan ja mielenterveysvaikutuksissaan Suuria Muinaisia. Vuonna 2007 tehtiin tutkimuskin kurssista, kun haluttiin selvittää poikkeuksellisen suuren hylkäysprosentin (46) syitä. Mutta se on nyt tehty! Ja vielä ensimmäisellä yrittämällä, mikä ei myöskään laitoksella ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Nyt voin viettää tiratonta toukokuuta koko elämäni loppuun asti, tiralabratonta toukokuuta sentään en uskalla vielä luvata. Ja on tässä tirattomassa toukokuussa huonotkin puolensa, minun on jo nyt intensiivisintä opiskelukaveriani ihan kauhea ikävä. Olin kuitenkin tottunut jo hengaamaan sen jonkun kanssa puolen vuoden ajan kahtena tai kolmena päivänä viikossa tuntikaupalla, aina aamukahveista lounaan kautta pitkälle iltapäivään saakka. Hitsin naminaama.

Kevät tulee kohisten. Olen lakannut käyttämästä villakangastakkia, kaksi hupparia päällekäin ajavat takin virkaa ihan oivasti. Käytiin Plantagenissa katselemassa kasveja pitkäperjantain kunniaksi, tulin kotiin kahden kukan ja kahden rikkinäisen näppäimistön kanssa. Näppäimistöt pitäisi purkaa askartelutarpeiksi ja hankkia kuumaliimapyssy. Tällä viikolla olen mm. stressannut töissä, juonut kaljaa, käynyt bailatino-tunnilla ja kuntosalilla sekä pessyt kylppärin lattiasta kattoon. Tahtoisin myös uudelleenleiskata ainakin tämän blogin, mutta kun ei ole aikaa voi vain haaveilla. Tarvitsisin yhden viikonlopun lukittuna samaan paikkaan skannerin ja inspiraation kanssa…

Tänään aion avata yhdessä ystävien kanssa grillikauden Elm streetillä ja toivottavasti myös pelata jotain. Kuten perinteistä, pitäisi ostaa pojille synttärilahjaksi munia.

Valokuvaaminen on kivaa! Hankin Flickr pro:n, jotta ei tarvitse ihmetellä tilan loppumista tai muita rajoituksia. Sitäpaitsi tuntuu paljon mukavammalta, että kuvat ovat netissä kuin että bittitaivaan tuuliin katoaa taas kohta kasa allekirjoittaneen digikuvia… Onneksi suurin osa niistä viimeksi tuhoutuneista oli myös netissä. Ne vanhat kuvat voisi myös internetittää jälleen, siellä oli jotain ihan hauskoja otoksia mm. kukkia keräävästä lukion jäyhästä historianopettajastani ja vatikaanin pihalla tepastelevista nunnista.

Olen myös innostunut kovasti käyttämään Qaiku-palvelua. Monet varmaan muistavat minun olleen myös aktiivinen Jaiku-käyttäjä, mutta Jaikun käytännössä vetäistyä viimeiset hengenvetonsa päätin vaihtaa maisemaa. Sitäpaitsi Qaikun kehittäjät ovat aikamoisen kivoja tyyppejä ihan elävässä elämässäkin! Valitettavasti en saa järkevästi upotettua tänne blogiini Qaiku-päivityksiäni, mutta kaikki sosiaalipornonnälkäiset voivat vilkaista ne tästä linkistä.

Kuvituksena on tämänhetkinen Qaiku-teemani Hello Kitty (edellisessä oli poneja). Ai mitenniin minun pitäisi harkita camp-humoristisen kitsin sijaan jotain tyylikästä?

Pikseliähky-tapahtumassa, jossa vierailin viime viikonloppuna, oli kaikkea jännää. Lisää kuvia löytyy tosiaan Flickristä, mutta tässä muutama ihan jännä. Mannerheim-kuva on usb-kissa-workshopista, kuittinauhakasa on Lasipalatsin taidenäyttelystä ja ne kuittitulostimet printtasivat Twitter-feediä, viimeisessä kuvassa on Pikseliähky-näyttely Kiasman ykköskerroksessa. Hyvää pääsiäistä!

Ruotsista
Linköpingissä oli täysi kevät. Ihmiset ajelivat t-paidoissa polkupyörillä baariin. Diskossa soitettiin ihan käsittämätöntä ruotsinkielistä euroviisuilta kuulostavaa musaa ja paikallinen lelukauppa oli hallin kokoinen. Reissu oli kaikkinensa ihan mukava, poikien kanssa oli pääosin kivaa rellestää laivalla (hyttibileitä lukuunottamatta) ja opin Cosmopolitanista ihan uusia ruotsinkielen sanoja. Matkalla takaisin Suomeen alkoi lumimyrsky, paraikaa nytkin sataa lunta. Missä kevät? Univelkaa matkalla kertyi vähän turhan paljon ja osittain siksi tämä viikko on ollut aika rankka.

Kavereista
Neljä naista ja neljä pulloa kohtasivat tällä kertaa Leppävaarassa. Bileet olivat jättimenestys erityisesti herkullisten drinkkien ja ihan hervottoman seuran takia. Nauroimme vatsat ihan kippurassa todella härskeille letkautuksille, hinnevaan! Ensin Hannes tarjoili meille erinomaista etnistä ruokaa naan-leipineen ja mangolasseineen, sitten joimme mansikkamargaritat -tai kuten myöhemmin saimme tietää, daiqurit- sekä banaani-vaniljajäätelö-pinacolada-drinkit. Erityisen maininnan arvoinen on banaanidrinkki 2.0, jossa drinkin päälle lisättiin kermavaahtoa ja tummasuklaarouhetta. Jatkettuamme jonkin aikaa samalla linjalla ähkimme lopulta saunan lauteilla haukkuen kaiken haukut ansaitsevan. Yllättäen nukutti pitkälle iltapäivään ja pääsin lähtemään vasta miltei sunnuntaina, katsottuani ensin puoli iltaa telkkaria ja syötyäni jälleen Hanneksen tekemää ihan älyttömän hyvää ruokaa.

Aiemmin tällä viikolla ohjelmassa on ollut mm. Ropeconiin liittyvää kokoustamista kahtena iltana, opiskelukavereiden kanssa Playstation-pelejä ex tempore, yllärishoppailua ja ihana rauhallinen keskustalounas asiaankuuluvine pitkine iltapäiväkahveineen.

Kirjoista ja vampyyreistä
Harry Pottereiden jälkeen mikään muu kirjallinen tuotos ei ole saanut minua samalla tavalla pistoksiin kuin Twilight-sarja. Lienen maininnut aiemminkin jotain poskettomasta viehtymyksestäni vampyyreihin ja Twilight yliluonnollisena Romeo ja Julia -tarinana onnistui osumaan johonkin lamaannuttavaan hermoon. Kirjailijan kirjalliset ansiot -myönnettäköön- eivät ole kummoiset, onnekseni luin kirjat englanniksi enkä suomeksi, joten hän sai varmaan aika paljon anteeksi jo sillä. Mutta juustoisista rakkauskohtauksista huolimatta en vain kyennyt laskemaan kirjaa kädestäni ennen kuin nukahdin kirja naamalla. Kahlasin reilussa viikossa läpi kaikki sarjan neljä teosta, mikä oli opiskeluiden ja töiden lisäksi melkomoinen saavutus. Nyt kaipaan lisää vampyyreitä ja olen harkinnut Anne Ricen vampyyrikronikoiden uudelleenlukua. Samalla voi nostalgisoida teini-ikää.

Musiikista ja tv-viihteestä
Olen myös ihan jälkijunassa innostunut kuuntelemaan Musea. Spotify palveluna on vienyt sydämeni, niin paljon uutta musiikkia on kirjaimellisesti sormenpäillä odottamassa hakusanan kirjoittamista palveluun. Ja Muse on sopinut ns. yllätyshyvin viimeaikaisiin mielentiloihin.

Televisiosarjoista sydämeni vei täydellisesti juuri tällä viikolla loppunut 12-osainen sarja Uutishuone. Kylmän sodan aikaista Yleisradiota kuvaavan sarjan parhaita koukkuja ovat tositapahtumiin pohjaava tarina, ajankuva sekä todella lahjakkaat ilmeikkäät nuoret näyttelijät. Samuli Vauramo nyt vaan on ihana. Ylipäätään kivaa nähdä vaihteeksi jotain suomalaista laatudraamaa.

Elämästä ja elektroniikasta
Ostin uuden kameran! Eihän minulla ole ennestään kuin yksi kinofilmijärkkäri parine objektiiveineen ja sekä täysverinen että puolituinen digijärkkäri… Mutta kun totesin etten jaksa raahata niitä isoja kameroita jatkuvasti mukana, niin Anttilan tarjouksesta nappasin Canonin Digital Ixus 970 IS:n mukaan. Olen kuvaillut nyt innokkaasti muutaman päivän ja hyvinhän se pelaa. Alun perin ajattelin hankkivani pinkin kameran, mutta kun hintaeroa tuohon paremman skaalan Ixukseen ei ollut kuin muutama hassu kymppi ja Ixuksessa merkittävästi parempi optiikka, voittivat nörttiominaisuudet nyt tyttöilyn tällä kertaa.

Finnkino 10 vuotta -leffafestarit alkoivat eilen. Luin niistä ihan sattumalta lehdestä ja sain napattua viimeiset paikat sekä 01 alkavaan Twilightiin että 03.30 alkavaan Himoshoppaajaan. Nukuin kolmanneksen Twilightista, olinhan nähnyt sen jo kerran. Yleisö koostui pääasiassa teineistä, jotka olivat eloisalla päällä. Päähenkilön ajatellessa ääneen valkokankaalla “First, Edward was a vampire.” joku kundi takanani totesi “Yllätys!” ja repesin ihan täysin. Kieltämättä ko. elokuva ja kirja jenkkiläiseen tyyliin vahvasti alleviivaavat ihan kaikkea.

Ennen lähtöäni elokuviin kävin Dante’sissa enemmän kuin kelvollisella hevikeikalla ja parilla kaljalla. Sitä ennen päivällä ehdin shoppailla äidin kanssa Arabiakeskuksen tehtaanmyymälöissä ja illastaa sekä kenkäshoppailla samanhenkisen kaverin kanssa.

Rupesin tänään siivoamaan. Rastin voi vetää seinään. Paras palkinto on se fiilis, kun kodissa tuoksuu puhtaalta ja saa mennä nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Veikkaan tosin, että siivous on vasta huomenna puhtaat lakanat -vaiheessa, tänään olen lähinnä pessyt pyykkiä ja järjestellyt tavaroita.

Ensi viikonloppuna E&E lähtevät kaikista ennakkotiedoista poiketen kohti Tamperetta ja Traconin kaatajaisia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta vihreässä autossani on sentään uudet tuulilasinpyyhkijät kiitos viime reissun lumimyrskyn.

Sisuskalut vellovat nostalgiasta, hankin nimittäin vastattain Matka maailman ympäri 80 päivässä -dvdboksin. Sarja oli lapsena ihan lempparini, The New World Zorron ohella. Olen nyt pari iltaa tuijottanut silmät neliönmuotoisina herra Fogin seikkailuja ja hoilannut täyttä kurkkua laulavien eläimien tahtiin. Muita lapsuuteni nostalgiasarjoja on myös julkaistu viime vuosina dvd:llä todella paljon, mm. Tao tao, Peukaloisen retket, Olipa kerran… -sarjat, Alfred J. Kwak, tohtori Sykerö ja Ruusun aika noin muutamia mainitakseni. Nykypiirretyistä en pahemmin perusta, esimerkiksi 3d-Barbie-elokuvat ovat yhtä ihmisen kidutusta (vaikkakin esim. Disney tuottaa edelleen hyvälaatuisia elokuvia, kts. esim. Ratatouille ja sarjoja, kts. Kim Possible). Silti mikään ei ole vielä laadussa päässyt Agapio racing teamin dubbauksen tasolle. Makupalana Miss’ ovat yksisarviset. Onneksi minusta tulee ensi syksynä Semi-täti, niin pääsen opastamaan imeväisiä todellisen populaarikulttuurin aittojen oville. Jos se on tyttö, ostan sille barbin ja jos se on poika, ostan sille silti barbin!

Kiitokset it-tuelle kun blogi taas toimii. Houstaajalla oli tapahtunut jotakin, jonka seurauksena wp meni särki. Keskimäärin houstaaja on kyllä tosi kiva.

Tämä talo on tyhjempi nyt
kun et soittanut tai jos sen teit en kotona ollut

En mä tiedä mitä tapahtuu
joku sotkee tätä asuntoa
epäilen, että se on talonmiehen akka kai..
sil on avaimet kaikkiin näihin asuntoihin
Zen Cafe - Talo

Viime viikot ovat juosseet ohi antibioottikuurin, sairasloman ja vilkkaan työ-, opiskelu- ja yhdistyselämän merkeissä. Olen rustannut erilaisia puita (esimerkiksi binääripuita, B+ -puita ja AVL-puita) ja tutkinut solmujen sisaria ja appiukkoja ja enojakin. Olen myös vetänyt säännönmukaisesti 10-12-tuntisia päiviä, joiden jälkeen olen nukkunut liian vähän. Sanomattakin on selvää, että viikonloput ovat menneet nollatessa. Kun tietorakenteiden välikoe on ohi maanantaina, saatan poksauttaa kuohuviinipullon. Olen. Vaan. Niin. Väsynyt.

Väsymyksen välistä pilkottaa kuitenkin matkakuume. En ole aikoihin käynyt missään, jos parin viikon takaista visiittiä Tampereelle valvomaan järjestystä Tracon-tapahtumassa ei lasketa. Kyseinen reissu oli toki erinomainen, ei vähintään seuran vuoksi. En malta odottaa koska tapaan team brutalityn seuraavan kerran. Matkakuume kuitenkin kohdistuu tällä hetkellä akuutisti ulkomaihin, lueskelen äkkilähtöjen mainoksia ja huokailen. Pakko päästä hetkeksi pois. Jos ei pidemmälle, niin edes Tukholmaan. Matkaseuraa ei kuitenkaan toistaiseksi ole (vink vink).

Tracon-reissu alkoi lumimyrskystä selviämisellä. Paikoitellen ajokeli oli niin huono, että kaistatkaan eivät erottuneet. Huoltoasemakahvien voimalla kuitenkin jaksoimme Mansesteriin asti, jossa eksyimme matkalla Herwoodin metsiin. Pari tuntia unta kupoliin ja sitten aamuvirkkuna ilmoittautumaan palvelukseen Teknillisen yliopiston tiloihin. Oikeastaan tuntui todella mukavalta hypätä erilaiseen rooliin kuin tavallisesti, jv:n henkinen tila on oikeastaan olla skarppina perillä siitä mitä tapahtuu, tehdä nopeita päätöksiä ja havainnoida jatkuvasti. Suurin osa työstä kuitenkin käsittelee perus asiakaspalvelua, neuvotaan vessaan, välillä pyydetään tekemään tilaa käytäville tai viemään cosplay-asuun kuuluva melamiekka narikkaan. Olin myös ruuhka-aikaan päästämässä ihmisiä jonosta sisään, valvomassa muita ovia, kertomassa missä pitää jonottaa. Hyvä ettei mukana ollut askelmittaria, sillä suurimman osan aikaa sahasin eri talojen väliä tai olin muuten jalkeilla esim. ovella. Kävin myös puhumassa tunnin verran paneelikeskustelussa coninjärjestämisestä. Lopulta istuin melko turtana radiopuhelin korvalla seuraamassa päättäjäisseremonioita. Pääsimme lähtemään jatkosaunalle joskus viisitoista yli yhdeksän illalla, eli yli 12 tuntia saapumisemme jälkeen. Saunalla ilta venähti pitkäksi, suuntasimme yöpaikkaan joskus lähempänä neljää yöllä, perusteellista saunomista, 715-tilaston päivitystä ja erittäin huonoa huumoria sekä anekdootteja rikkaampina.

Lauantaina kiskoimme itsemme kohtuuajoissa ylös ja hurautimme Mansesterin keskustaan, josta poimimme pari sankaria kyytiin ja jatkoimme Radiokirppikselle. Välitoteamuksena sanottakoon, että jostain syystä vieraasta kaupungista löytää aina ensin ne yksisuuntaiset kadut, jotka estävät suoran reitin sinne mihin on menossa. Päädyimme kuitenkin kirppikselle, josta ostimme ihmeellistä tavaraa ja jonka kahviossa vietimme rennon sunnuntaisen kahvihetken pullineen ja kukkaposliinikuppeineen. Aiheutimme vielä pahennusta antikvariaatissa tutkimalla mm. käsityöjulkaisuja ennen kotimatkaa. Helsinkiin päästessä oli jo ikävä mansesteriläisiä, jotka moikattiin suunnilleen sanoilla nähdään viimeistään Ropeconissa. Mutta siihen on niin pitkä aika! Voi pandakarhu sentään!

Muita viimeaikaisia tekemisiä ovat olleet mm. lauantaiset kirpputorikäynnit sekä Deltaxin 30-vuotisbileet Sinebrykoffin huvilalla. Harvemmin on tanssiminen ollut niin kivaa ja seura niin hyvää! Juhovisajoukkueemme Vaaleanpunaiset verkkosukkahousut tuli kilpailussa toiseksi, vaikka Heikki ei muistanutkaan mikä oli Maraagian pääkaupunki. Neiti P:n shokeeraavasta glamourista olin hämmentynyt, onpa meistä kaverikuvakin. Kaikenkaikkiaan upeat bileet, jatkotkin olivat onnistuneet vesipiippuineen ja kotiin pääsi taksilla, jota ei tarvinnut itse maksaa.

Lähiaikojen suunnitelmiin kuuluu lähteä lauantai-illaksi sitsaamaan Otaniemeen ja sitä ennen käväistä WeeGee-talon museot läpi. Perjantaina pitäisi töiden lisäksi kokoustaa, sunnuntaina valmistautua tenttiin ja maanantaina käydä repimässä tiedot paperiin ja hiukset päästään. Ensi viikolla rentoudun, sen vannon.

Kipeänä monta päivää. Keljuttaa, miten hyvät potentiaalisen terhakkaat päivät ovat menneet hukkaan nukkumalla pää puuroisena vuorokaudet ympäri. Eilen illalla päätin viimein tervehtyneeni yhden kaljan verran ja katso -kuume on poissa! Pitkästä aikaa jonkun kanssa puhuminen auttoi myös monen päivän sairastamisen ja kotona möllöttämisen aiheuttamaan mökkihöperyyteen. Liika ajattelu on ihmiselle pahasta, varsinkin jos pystyy ajattelemaan vain kyyniseltä kannalta ja ikäviä asioita. No, onneksi kohta on niin kiire taas, ettei turhalle ajattelulle ole sijaa.

En tarvitse muita elämänhallintaoppaita kuin Muumit. “Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo, Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!” Juksu, kirjassa Muumipapan urotyöt. En siis taida ottaa ihan liikaa paineita saapuvasta Introduction to Algorithms-kirjasta…

On ollut hauskaa olla pitkästä aikaa laitoksella ja nähdä opiskelukavereita, varsinkin puhua niiden kanssa ihan ihme asioista. Tietorakenteet eivät kyllä inspiroi juuri ollenkaan, vieläkään. Toivoisin jonkin pienen innostuksenpilkahduksen löytyvän.

Miten voi olla jano vaikka on juonut koko yön on myös mielestäni ihan relevantti kysymys, vaikkei tällä hetkellä ajankohtainen! Ei varmaan olekaan hetkeen, sillä peruin osallistumiseni MM-kyykkään. Ehtii kai sitä.

Perjantai-iltana nukuin trendikkäästi univelat pois, lauantaina kävin Jäähallin kirppiksellä, hain ystäväpariskunnan ja mentiin ruokakaupan kautta Isnäsin huvilalle juhlimaan Joonaksen synttäreitä ja Ninon maastapakoa. Ruokalista oli hulppea, erityisesti iltayön juustohifistely aiheutti avointa kateutta ihmisissä ja monet lupasivat liittyä seuraavalla kerralla meidän ruokaosuuskuntaamme. Illan kruunasi saunominen ja ensimmäinen kylpyni ihmistenkeittoaltaassa. Yllä pikimusta taivas, ilmassa pakkasta, hiukset jäässä ja kroppa neljäkymmenasteisessa vedessä, kädessä tölkki kylmää tummaa portteria oli sanallasanoen parhautta. Luonnollisesti ystävien seura auttoi löysäämään erinäisten asioiden kiristämää pinnaa huomattavasti, puhumattakaan upeasta huvilasta. Jos pitäisi valita paikka, jossa viettäisi yksin loppuelämänsä, Isnäs olisi aika täydellinen.

Pysähtynyt sunnuntai, aamiaiseksi tuoreita croissantteja ja juustotarjottimen jäänteet. Suhailtiin takaisin sivistyksen pariin, melko pian kotiinpaluun jälkeen ymmärsin haluavani kaalilaatikkoa. Vietin siis hetken internetissä ja keksin foorumiavusteisesti, että voisin kerrankin kokeilla tehdä vegaanista ruokaa.

Vegaaninen kaalilaatikko

Aineet:

- 2 dl soijarouhetta
- 2 dl esikypsytettyjä ohrasuurimoita
- vajaa kilo kaalia
- kasvisliemikuutio
- siirappia
- kaura- tai soijamaitoa
- 2 sipulia
- Mausteena meiramia, valkosipulia, suolaa, pippuria ja mitä haluat

Pistä ohrat kiehumaan kasvisliemikuution kanssa reiluun litraan vettä, anna kiehua vartti, lisää kaali, vahdi ettei homma pala pohjaan, anna kiehua kymmenen minuuttia, lisää sipuli, soijarouhe ja mausteet, ota kattila pois levyltä. Sotke mössöä kauhalla, maista mausteiden määrä. Suosittelen hieman ylimaustettua. Kun soijarouhe on turvonnut hetken, lado mössö voideltuun uunivuokaan. Kaada päälle maitoa n. 2 desiä, kaada päälle siirappia n. puoli desiä. Laita uuniin tunniksi 170 asteeseen ja nauti puolukkahillon kanssa. Alkuperäinen kaalilaatikon ohje.

Tuomio: ihan törkeän hyvää. Jos mössöä olisi maustanut vielä enemmän ja ehkä korvannut maidon kermalla, olisi saattanut olla vielä parempaa. Koska minulla on nyt jäljellä sekä soijarouhetta että -maitoa, varmaankin kokeilut jatkuvat.

Huh hulinaa. Kauheaa flunssaa seurasi vajaa työviikko, jonka päätti perjantainen Ropeconin Conitean järjestäytymiskokous. Nyt meillä on kunniavierasehdokkaat -1, teema ja päivämäärä! Mutta enpäs kerro mitä ne ovat! Lälläslää! Kokouksen jälkeen juotiin kaljaa Basessa ja huumori hipoi huonouden maailmanennätystä.

Lauantaina kaksi tyttökaveria tuli meille aamiaiselle, tarjolla oli tuoreita croissantteja, appelsiineja, klementiinejä, banaania, viinirypäleitä, tuoretta moniviljaleipää, savujuustoa, kurkkua ja tomaattia, paistettuja munia, kettukarkkeja ja Marianne-suklaakonvehteja ja Jaffa-keksejä, unohtamatta teetä ja cappuccinoa.  Nom nom nom. Brunssi jatkui pitkälle iltapäivään, lopulta köllöteltiin kaksin toisen kanssa mahat pinkeinä lukemassa Königin sarjakuvia ja kuuntelemassa Marianne Rosenbergiä. Havaitsin Marianne Rosenbergin olevan oikeasti ihan hyvä.

Vastaavankaltaista päivää vietettiin, joskin eri ystävien kanssa myös aiemmin, kun aloitimme kello 9 aikoihin Cafe Tin Tin Tangon aamiaisella, josta jatkoimme Helsingin turisti-infoon keksimään tekemistä. Matkalla kävimme varsin ex tempore tutustumassa isä ja poika Pälikön taiteeseen kellarikatakombissa, sekä originaalit Helsinki-akvarellit että taidetaonnat eli miekat ja steampunk-hyönteiset olivat molemmat hienoja. Kävelimme Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan, joka näytti pakkasen ja jään ympäröimänä myös erittäin steampunk-henkiseltä avaruusasemalta. Vietimme hyvän aikaa ihmetellen ärhäkän näköisiä tappajakasveja ja lempeitä lumpeita, lopulta juoden tunnelmallisesti kaakaota kaakaopuun alla. Nälkään nautimme brie-saksanpähkinäpitsaa ravintola Pompeissa, jälkiruoan (Primulan Sacher-leivoksia) söimme Bakersissa. Päädyimme harhailun jälkeen Iso-Roobertinkadulle Black Dooriin, jossa tilasimme pullon skumppaa. Kuohuviinillä kilistellessämme joku sai idean yöleffasta, johon varasimme liput ja päädyimme katsomaan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in).  Luulen, että ko. elokuva kilpailee vielä vuoden 2009 parhaasta elokuvasta noin henkilökohtaisella listalla, niin hyvä ja kauhea ja vaikuttava ja realistinen ja suloinen ja katkeransuloinen se oli. Leffan jälkeen kun kehuttiin, niin yksi kanssayleisön edustaja piti innostuneen monologin siitä, miten elokuva saa varmasti Oscarin ja miten hyvä alkuperäinen kirja on. Otimme neuvosta vaarin ja pistin kirjan varaukseen kirjastosta. Muutama kymmenen muutakin oli keksinyt saman idean, joten saanen odottaa teosta luettavaksi hetken. Twilight (suomeksi Houkutus) -vampyyrisarjan ensimmäiset kaksi kirjaa tilasin Play.comin alennusmyynnistä, kun niiden kirjastojono hipoi 400 varausta. Nuorison mielestä Houkutus on siis parasta sitten siivutetun leivän. Katsoin elokuvankin, ja ihan viihteelliseltä vaikutti.

Olen alkanut taas haaveilla, mikä vaikuttaa ihan hyvältä merkiltä. Haaveilu unelmakämpistä, ihannetulevaisuudesta ja rikkaasta Javamiehestä pitää ihmisen sopivan hymyilevänä ja pehmoisena myös ei-niin-haavekuvanomaisessa arjessaan. Joskin haaveet norjalaisesta metsäkissasta olen toistaiseksi laittanut hyllylle.  Materian saralla haaveilen Eero Aarnion suunnittelemista valaisimista, joista toinen voisi olla kirkasvalolamppu, Philipsin Living Colors -sisustusvalaisimesta… valo tuntuu olevan kantava teema. Haaveet Kalevalakoruista ja Barbie-nukeista toteutin ainakin hetkeksi. Menin lähes berserkiksi koruliikkeessä, jossa olivat kaikki Kalevalakorut -40% alennuksessa. Menin berserkiksi myös Stockmannilla, kun löysin aivan ihanat Pilgrimin hopeoidut rannerenkaan ja sormuksen yhtä kovasta alennuksesta. Molemmat koruista puhuvat binääriä, mikä kieltämättä teki minuun vaikutuksen käytettyäni juuri eilen illalla ihan kiitettävästi aikaa binäärien ja heksadesimaalien muunteluun.

Sunnuntain lötköpötköilyn jälkeen nyt maanantaina ja tiistaina onkin ollut taas hiki hatussa. Tietorakenteet-kurssin luennot ja laskuharjoitukset alkoivat tänään, matematiikkaosuus vaikuttaa ihan hirveältä, joskaan en ole enää diskreetin matematiikan kurssin jäljiltä ihan niin paniikissa kuin voisi olettaa. Vaatimus ymmärtää jotain logaritmi- ja eksponenttifunktioista hyppäsi esiin jostain ihan pusikosta ja mietinkin nyt kuumeisesti mitä asian eteen voisin tehdä, kun yliopisto ei opeta enkä lukioonkaan oikein enää voi palata.

Perinteisesti olemme viettäneet joulua äidin sukulaisten luona. Jouluperinne on ilmeisesti alkanut jo äidin isovanhempien aikana, äiti itse on viettänyt sukujoulua lähes jokaisena elämänsä vuonna, eikä minultakaan puutu saldosta nyt vieläkään kuin kolme juhlaa. Kun olin pienempi, kokoontui äidin enon perheen luokse aatoksi noin suunnilleen koko tunnettu suku ja loput joulupyhät syötiin äidin tätien luona. Jossain vaiheessa perheelliset rupesivat viettämään jouluja enemmän keskenään ja perinne kuihtui, kuitenkin äidin serkun eli kummitätini perheen luona olemme silti juhlineet. Isän suku ei pidä samalla tavalla yhtä, eivätkä serkut ole minulle likimainkaan niin läheisiä kuin suuri liuta pikkuserkkujani. Siksi tämä joulu hieman jännittikin, kun olemme viimeksi viettäneet aattoa ydinperheen kesken ollessani alle kolmevuotias. Kuitenkin kaikki on sujunut rauhallisesti ja hyvin, pääasia eli ruoka ja italialaiset suklaakonvehdit ovat olleet kunnossa ja kaikenkaikkiaan tunnelma on ollut erittäin leppoisa. Vanhukset menivät jo nukkumaan, itse valvon vielä elokuvan, mainitun konvehtirasian ja viinipullon kanssa. Isä soitti viime viikolla kysyäkseen mitä tahdon joululahjaksi, pyysin proosallisesti talven 2009 muumimukia ja tankillista bensaa. Äiti oli vielä ostanut minulle mustan pääkallokuvioidun kylpyankan, toivon että ensi vuonna saan kylpyammeen.

Hiljalleen pitäisi myös lyödä uudenvuoden suunnitelmat lukkoon. Kutsu on käynyt todella moniin juhliin ja ajattelin tällä kertaa olla rohkea, rikkoa totutun kaavan ja mennä johonkin, missä en ennen ole käynyt. Tämä vuosi on ollut jotenkin tavallistakin kiireisempi (ja ne jotka minut tuntevat todellakin tietävät miten kiireistä minulla normaalisti on), kuitenkin monelta kannalta vuosi on ollut myös antoisampi kuin ehkä mikään aiemmista. Olen löytänyt itsestäni todella paljon uutta, sekä henkilökohtaisessa että ammatillisessa mielessä ja sikäli täyttänyt toiveeni, että olen tavannut myös paljon uusia ihmisiä, joista on osasta tullut minulle myös todella tärkeitä. Vaikeinta on ehkä ollut kun on harrastusten, opiskelun ja työn takia ollut ajoittain niin uupunut, ettei energiaa ole riittänyt muille tärkeille asioille elämässä, kuten siivoamiselle tai kirjoittamiselle. Ensi vuonna toivoakseni puolikuolleiden runoilijoiden seura elvyttää näivettynyttä kulttuurielämän osa-aluetta, käyn viimeinkin oopperassa ja yritän vapautua muutamista havaituista tunnelukoista. Ehkä voisin tehdä taas klassikkouudenvuodenlupaukseni ja katsoa toteutuisiko se viimein? Pasilan sanoin ainakin annan itselleni luvan uskaltaa taas.

Ylipäätään viime viikkoina on eletty haikeita ja ihania aikoja. Tuntuu siltä, kuin sisälläni olevissa talvisissa laaksoissa vihuri puhaltaisi lumipilviä pitkin vuorten seinämiä. Ja välillä siltä, että joku on kietonut aivoni pehmeään hallaharsoon, tarkoituksena ilmeisesti olla jäädyttämättä niitä kuin yöpakkaset mansikoita, mutta käytännössä kaikki terävät kulmat ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän turvallisiksi. Ylipäätään kaikki on siis enemmän tai vähemmän hyvin.

Polyteknikkojen kuoron joulukonsertti pidettiin maanantaina tupaten täynnä olevassa Johanneksen kirkossa, joka näytti suorastaan majesteettiselta seistessään juhlavalaistuksessa vasten pimeää taivasta. Teekkarit myös lauloivat kauniisti kuin enkelit ja olin aika iloinen siitä, että vein vanhempani konserttia kuuntelemaan. Töissä juotiin jouluglögiä jo perjantaina, muuten jätin väliin melkein kaikki tämän vuoden pikkujoulut kun jaksaminen alkaa tässä vaiheessa vuotta olla melko vähissä, mutta onneksi töihin ei palata ennen ensi vuotta ja väliin jäävän ajan voi käyttää käsitöihin ja lööbaamiseen. Ne, jotka tuntevat minut voivat myös halutessaan liittyä seuraan, kun pelaamme konsolipelejä Singstar ja Guitar Hero lauantaina 27.12.

Onnistumisen kokemukset vaikuttavat opintomotivaatioon mukavasti. Kävin erillistenttimässä yhden kurssin, stressasin kun en saanut kunnolla luettua, mutta tentistäpä napsahti tietojenkäsittelyurani ensimmäinen oikea vitonen. Se aiempi vitonen oli tietokone lyömävälineenä -kurssista, joten sitä ei varsinaisesti lasketa… Ei tilanne sittenkään ole ehkä niin toivoton kuin olen pahimpina hetkinä pelännyt.

Nyt elän hiljaiseloa, käyn puolipäiväisenä töissä ja yritän palautua kevään, kesän ja syksyn suorittamisesta. Keväällä tiedossa on monta kurssia ja paljon stressiä, mutta akkujen lataamisen luulisi helpottavan. Olen nukkunut niin monta tuntia vuorokaudessa, että alan olla huolissani. Ehkä se on tämä pilkkopimeä, joka pääni kanssa temppuilee.

Pelastin huuto.netistä itselleni uuden iPodin sen vanhan rikkoutuneen tilalle. Entisen soittimen nimi oli Pimentotonttu, uuden nimesin teemaa mukaellen Hobgobliniksi. Tilaa on 10 gigaa enemmän kuin vanhassa (joka ei ollut lähellekään täynnä), joten aloitin uudelleen ikuisuusprojektini cd-levyjen rippaamisen ämpäreiksi. Olen nimittäin ajatellut hankkiutua eroon ainakin puolesta levyistäni, ne vievät ihan älyttömästi tilaa enkä varsinaisesti ole käyttänyt levyjä mediana muualla kuin autossa, jonne kuitenkin poltan erikseen levyt. Joulun jälkeen voisin ehkä ostaa jonkin FM-lähettimen iPodiin, niin pääsisin eroon autolevyistä. Kyllästyin myös jatkuvasti korvista putoaviin kuulokkeisiin ja veivasin korttia saadakseni Skullcandyn Ink’d Smokin’ Buds -kuulokkeet. Investoin 20 euroa, kuulokkeet ovat vaaleanpunaiset ja menevät korvakäytävään, joten pysyvät hämmästyttävän hyvin paikoillaan. Myös äänenlaatu on ainakin edellisiin Sonyn kuulokkeisiin verrattuna huomattavan hyvä, joten en voi valittaa.

Itsenäisyyspäivää vietin perinteikkäästi linnan vastaanotolla kavereiden luona. Sain lukuisia kohteliaisuuksia kiharoistani -todella hyvän kihartimen ansiota- ja katsellessani linnan juhlia väänsin neulakinnassukkia ja koetin simultaanioppia Petralta kantapääntekoa puikoilla. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja leppoisa tunnelma, mitä sitä enempää voi enää juhliltaan toivoa? Aamulla jäin täydellisesti suustani kiinni Karon kanssa pariksi tunniksi ennen siirtymistäni vanhempainkotiin, jossa askarreltiin yömyöhään ja tavattiin sukulaisia. Kaikenkaikkiaan onnistunut viikonloppu. Saimme myös kavereiden kanssa sovituksi ensi viikonlopulle reissun Lohjan menneen ajan markkinoille, jonne säntään pikkuserkun yo-juhlista. Pelkään ostavani markkinoilta lankaa tai kankaita, kesän jäljiltä 8 metriä pellavaa ja noin kymmenen tuhatta kiloa villalankaa tuijottavat minua jo nyt hyllystä syyttävästi. Jospa siis ottaisin itseäni niskasta kiinni ja pyöräyttäisin valmiiksi nuo otsikossakin mainitut neulakinnassukat, jotka aloitin toukokuussa eräänä aurinkoisena päivänä Villa Hynnisen terassilla Isnäsissä.